Yskittää. Aivastuttaa. Särkee.
Luulin jo kahden sairaslomapäivän ja yhden sunnuntain karkottaneen viimeisetkin flunssapöpöt kropastani mutta ei, ei tämä lopu kai koskaan. Ääneni sentään olen jo saanut takaisin. Nyt vaan odotellaan että silmien kirvely, nenäsärky ja yskiminen loppuu. Ja että jaksaisi tehdä muutakin kuin tuijottaa seinää. Sairastaminen ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani - kenenpä olisikaan - ja tämä oikeasti koettelee hermojani. Tämä on sitä elämän kaurapuuroa, sitkeimmästä päästä.

Töissä on edelleen kaaos. Ja syy löytyy tästä näppiksen takaa. Työmatkojen ja muiden pakollisten menojen lisäksi olen (huonolla omallatunnolla!) lojunut sairaana, ollut poissa pelipaikalta yhteensä yli viikonpäivät, joten pakostakin asiat lakkaa toimimasta. Ei, en ole korvaamaton enkä edes kovin tärkeä henkilö. Kahden hengen yrityksessä yhden hengen henkilöstövajaus vain sattuu olemaan kovempi juttu kuin kahdensadan hengen yrityksessä.

Asiahan olisi täysin toinen, jos kuluneet parisen viikkoa olisi vietetty perheen kesken Aruballa, lämpimässä merivedessä pulikoiden ja hiekkalinnoja rakentaen. Silloin edes yksi elämänalue olisi jotakuinkin tasapainossa. Palaisimme Suomen pakkasiin levänneinä ja ruskettuneina, perhesiteet entisestään lujittuneina, täynnä hymyä ja tarmoa arjen haasteisiin.. Mutta kun a) työt ovat retuperällä, b) lasten kanssa vietetty aika on retuperällä ja c) kotihommat ovat retuperällä, ja päällimmäinen tunne on pohjaton väsymys, alkaa vanne kiristyä pään ympärillä. Samaan konkurssiin tajusin juuri, että sunnuntaina on tiedossa Tilaisuus Josta Ei Voi Jäädä Pois ja että vaatekaapissani ei luonnollisestikaan ole mitään päällepantavaa. Keittiön pöydällä odottaa uusin Burda, avattuna kermanvalkoisen jakkupuvun ohjeen kohdalta. Neljä iltaa aikaa.